Eletään vuotta 1947, kun kuusissakymmenissä oleva Elna Suorajärvi saa opettajan paikan syrjäiseltä Niemen koululta, läheltä Neuvostoliiton rajaa. Mikään ei ole niin kuin pitäisi: koulurakennus paljastuu saksalaisilta unohtuneeksi parakiksi ja sairaus runtelee elimistöä. Siskostaan Sallista on muistona katkerat riidat ja iskut ohimossa. Elna tarttuu kuitenkin toimeen, sillä opettaa hän osaa, vaikka joidenkin mukaan hankala onkin
Yksinäinen talvi tiettömien taipaleiden takana on kuitenkin raskas, ja mieleen nousee asioita, joita ei tahtoisi ajatella. Vuodenkiertoa seurailevassa romaanissaan Tommi Kinnunen kirjoittaa sisukkaasta opettajattaresta, riemusta ja luopumisesta vivahteikkaasti ja täydellä sydämellä, niin kuin vain hän osaa.

Ote siv. 32
"- Isäntä palaa luokkahuoneen puolelle. -Jos opettaja tahtoo leipoa, on varmasti tervetullut mihin tahansa taloon, jossa on jo uuni.
Ajattelen itseäni raahaamassa taikinatiinua halki puolukkakorpien tai juoksemassa umpihangessa susia karkuun porsaanpaisti kainalossa. -Ei kiitos, Sillä mennään, mitä on."

162-63
"Sallin läpi ei enää nähnyt. Koko talo odotti, koska uusi raivokohtaus leimahtaa. Se alkoi milloin tahans, ja mikä vain sen sytytti. Kahvikupin kilahdus asettiin. Lasten kovaääninen leikki. Huonosti pestyt perunat. Lumisade juuri kun piti lähteä kaupalle.
Hermokohtauksen jälkeen kaikki perheenjäsenet kyyryssä pitkin nurkkia, kuin kynsille lyötyjä.
Kerta kerralta Salli meni pidemmälle. Se paloi voimakkaammalla liekillä, huusi ja kirkui lujempaa kuin aiemmin. Sen viha oli polttavampaa, ja me väistimme aina vain kauemmaksi."

Jag har högläst den här boken, jag har njutit av varje mening. Författaren har blivit en favorit, det här var första boken jag läst på finska, två andra har jag läst på svenska.
Som Tommi Kinnunen skriver blir det finska språket vackrast i hela världen.